Loppuviimeksi on ehkä palattava kevääseen ja tehtävä koontia. Kevät kokonaisuudessaan oli hyvin työn- ja tapahtumien täyteinen (eikä pelkästään harjoittelun vuoksi) nimittäin jouduin jokseenkin nopeaan ennen toukokuun loppua tekemään koulutöitä tähtäimessä valmistuminen kevään viimeisessä publiikissa. Harjoittelun osuus elämästäni oli silti hyvinkin dominoiva ja intensiivinen, mutta samalla antoisin ajankohta opettajankoulutukseni aikana. Olen enemmän kuin tyytyväinen, että silloin ammoin joulun jälkeen vastasin nopeasti siihen sähköpostiin, jonka tuloksena sain tämän harjoittelupaikan. En olisi paremmin voinut valita.
Kuva: Johanna Naukkarinen
Mitä jäi käteen? Sain kevään ja alkukesän aikana paljon vahvistusta sanataideopettajuuteeni ja ilmoittauduinkin Lumo-koulutukseen (valitettavasti vain varasijoille enää pääsi), jonka tuloksena minusta pitäisi valmistua ihan pesunkestävä sanataideopettaja. Toivoisin, että pääsisin koulutukseen, sen verran ala vei mukanaan viimeisen kolmen kuukauden ajan. "Sanataide on sitä mitä siitä tekee" sanoi ystäväni, mikä loi positiivista vahvistusta sille, että jokainen opettaja toimii vahvasti oman persoonallisuutensa pohjalta. Sanataiteessakin voi käyttää luovasti hyväkseen niitä ominaisuuksiaan, jotka tuntee vahvuudekseen. Sanataide on kontekstin sisällä tapahtuvaa luovuutta, jonka tuloksena syntyy vahvoja äidinkielen käyttäjiä, joiden kulttuurillinen identiteetti ja vahva minätuntemus näkyy teksteissä. Oma sanataiteen harrastajani on edelleen elinvoimainen, sillä runot, ympäristö ja lukeminen vahvistaa koko ajan minuuttani sanataiteen saralla. Ilmoittautuminen kesä yliopistoon suorittamaan kirjallisuuden peruopintoja on avannut maailmaani taas aivan uuteen suuntaan; olen vain pohtinut, miksen ole aiemmin hakeutunut suomen kielen tai kirjallisuuden pariin?!
Kuva: Johanna Naukkarinen
Lisäksi sain uusia kontakteja ja ystäviä, joiden ansiosta elämäni on entistä rikkaampaa ja entistä enemmän kielipoliisimaista. Ystäväni Veera on yksi parhaita asioita, joita harjoittelussa sain ja hänen inspiroimana aion pyrkiä myös suomen kielen laitokselle tekemään opintoja. Ne eivät ehkä mahdu enää luokanopettajan tutkintooni, mutta kukaan ei estä haaveilua toisen maisteritutkinnon suorittamisesta, eihän?
Kuva: Johanna Naukkarinen
Blogin kirjoittaminen harjoittelun ajalta oli antoisaa, sillä nyt voin oikeasti palata taaksepäin ja huomata kuinka tietämätön olin kaikesta silloin kun mikään ei ollut vielä päässyt alkuunsa. Ihana on myös huomata intensiivinen mielenkiintoni tietämättömyydestä huolimatta. Ignorance is bliss, mutta niin on tieto, taito ja kokemuskin. Bloggailu on muutenkin lähellä sydäntäni ja siksi olikin mukava saada tehdä harjoittelupäiväkirja tällaiseen visuaalisen muotoon.
Meistä pidettiin harjoittelijoina ja työntekijöinä erittäin hyvää huolta. Toukokuun lopulla vietimme karonkkaa Lumotut Sanat -festivaalien järjestäjien kesken ja ylläolevassa kuvassa on kesän ensimmäisen kunnon aurinkoisen päivän piknikin evästykset. Nautiskelimme päivästä Ainolan puistossa pohtien taaksepäin mennyttä kevättä sekä rupatellen ja naureskellen niitä näitä.
Viimeisinä päivinä sanataiteen kesäleirin jälkeisellä viikolla purimme Sanataiteen kesätyttöjen kanssa Linda Bondestamin kuvitusnäyttelyn kompaktiinmatkakokoon, sillä se lähtee seuraavaksi Vantaalle ihastuttamaan paikallisia lapsia. Samoin lähtee siis myös meidän taidenäyttelyopastuksemme, jonka vastaavat sanataideopettajat Kati ja Anna käyvät sitten opettamassa siellä olevalle henkilökunnalle. Minusta oli haikeaa pakata tutuksi tulleita taideteoksia, pehmoeläimiä ja kirjoja laatikoihin. Pian siinä meidän työympäristössä on joku muu näyttely. Kaikki päättyy joskus. Niin tämäkin vaihe elämässäni ja sen ohella myös tämän blogin päivitys, oli ihana matka sanataiteen maailmaan. Kiitos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti