Lähteet

Kuvien lähteet:
http://www.teos.fi/fi/kirjat/index.php?sub=2&id=292
http://www.kulttuurivalve.fi/sivu/fi/sanataidekoulu/lumotut_sanat21/mainio_herra_iloinen/
http://fc02.deviantart.net/fs13/f/2007/009/d/b/candy_love_by_pellegrina.jpg
http://www.musiikkikullas.fi/images/kuvat/karvakorvan_nuotti.jpg
http://www.kulttuurivalve.fi/images/Lumotut%20sanat%202011/Lumotut-sanat_juliste%20web.jpg
http://www.ouka.fi/nuoriso/pdf/kesafiilis2011.pdf
https://www.booky.fi/image.php?id=9789516926080


Kirjallisuus:

Opetushallitus. (2004). Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet. Helsinki: Opetushallitus. Saatavana myös pdf-muodossa: URL:http://www02.oph.fi/ops/perusopetus/pops_web.pdf (viitattu 28.5.2011)

Mäkelä, M. (toim.) (2005). Sanaista taidetta. Helsinki: Gummerus Kirjapaino Oy.

Mäkelä. M. (2005). Sanataidetta kirjastossa. Teoksessa Mäkelä, M. (toim.) (2005). Sanaista taidetta. Helsinki: Gummerus Kirjapaino Oy.

Korolainen, T. (toim.) (2001). Kirjaseikkailu. Lasten- ja nuortenkirjallisuuden opas. Hämeenlinna: Karisto Kirjapaino Oy.

Krutsin, P. (2005). Sanataidekasvatusta Suomessa -kirjoittajakoulutuksesta kaikkien harrastukseksi. Teoksessa Mäkelä, M. (toim.) (2005). Sanaista taidetta. Helsinki: Gummerus Kirjapaino Oy.

Loivamaa. I. (toim.) (2006). Syötä satuja. Lukueväitä lapsuuteen. Helsinki: Tammi.

Suojala, M.&Karjalainen, M. (toim.) (2001). Avaa lastenkirja! Johdatus lastenkirjallisuuden lajeihin ja käyttöön. Hämeenlinna: Karisto Oy.

Loppujen lopuksi

Loppuviimeksi on ehkä palattava kevääseen ja tehtävä koontia. Kevät kokonaisuudessaan oli hyvin työn- ja tapahtumien täyteinen (eikä pelkästään harjoittelun vuoksi) nimittäin jouduin jokseenkin nopeaan ennen toukokuun loppua tekemään koulutöitä tähtäimessä valmistuminen kevään viimeisessä publiikissa. Harjoittelun osuus elämästäni oli silti hyvinkin dominoiva ja intensiivinen, mutta samalla antoisin ajankohta opettajankoulutukseni aikana. Olen enemmän kuin tyytyväinen, että silloin ammoin joulun jälkeen vastasin nopeasti siihen sähköpostiin, jonka tuloksena sain tämän harjoittelupaikan. En olisi paremmin voinut valita.

 

Kuva: Johanna Naukkarinen 

Mitä jäi käteen? Sain kevään ja alkukesän aikana paljon vahvistusta sanataideopettajuuteeni ja ilmoittauduinkin Lumo-koulutukseen (valitettavasti vain varasijoille enää pääsi), jonka tuloksena minusta pitäisi valmistua ihan pesunkestävä sanataideopettaja. Toivoisin, että pääsisin koulutukseen, sen verran ala vei mukanaan viimeisen kolmen kuukauden ajan. "Sanataide on sitä mitä siitä tekee" sanoi ystäväni, mikä loi positiivista vahvistusta sille, että jokainen opettaja toimii vahvasti oman persoonallisuutensa pohjalta. Sanataiteessakin voi käyttää luovasti hyväkseen niitä ominaisuuksiaan, jotka tuntee vahvuudekseen. Sanataide on kontekstin sisällä tapahtuvaa luovuutta, jonka tuloksena syntyy vahvoja äidinkielen käyttäjiä, joiden kulttuurillinen identiteetti ja vahva minätuntemus näkyy teksteissä. Oma sanataiteen harrastajani on edelleen elinvoimainen, sillä runot, ympäristö ja lukeminen vahvistaa koko ajan minuuttani sanataiteen saralla. Ilmoittautuminen kesä yliopistoon suorittamaan kirjallisuuden peruopintoja on avannut maailmaani taas aivan uuteen suuntaan; olen vain pohtinut, miksen ole aiemmin hakeutunut suomen kielen tai kirjallisuuden pariin?!

Kuva: Johanna Naukkarinen

Lisäksi sain uusia kontakteja ja ystäviä, joiden ansiosta elämäni on entistä rikkaampaa ja entistä enemmän kielipoliisimaista. Ystäväni Veera on yksi parhaita asioita, joita harjoittelussa sain ja hänen inspiroimana aion pyrkiä myös suomen kielen laitokselle tekemään opintoja. Ne eivät ehkä mahdu enää luokanopettajan tutkintooni, mutta kukaan ei estä haaveilua toisen maisteritutkinnon suorittamisesta, eihän?

Kuva: Johanna Naukkarinen

 

Blogin kirjoittaminen harjoittelun ajalta oli antoisaa, sillä nyt voin oikeasti palata taaksepäin ja huomata kuinka tietämätön olin kaikesta silloin kun mikään ei ollut vielä päässyt alkuunsa. Ihana on myös huomata intensiivinen mielenkiintoni tietämättömyydestä huolimatta. Ignorance is bliss, mutta niin on tieto, taito ja kokemuskin. Bloggailu on muutenkin lähellä sydäntäni ja siksi olikin mukava saada tehdä harjoittelupäiväkirja tällaiseen visuaalisen muotoon. 

Meistä pidettiin harjoittelijoina ja työntekijöinä erittäin hyvää huolta. Toukokuun lopulla vietimme karonkkaa Lumotut Sanat -festivaalien järjestäjien kesken ja ylläolevassa kuvassa on kesän ensimmäisen kunnon aurinkoisen päivän piknikin evästykset. Nautiskelimme päivästä Ainolan puistossa pohtien taaksepäin mennyttä kevättä sekä rupatellen ja naureskellen niitä näitä.

Viimeisinä päivinä sanataiteen kesäleirin jälkeisellä viikolla purimme Sanataiteen kesätyttöjen kanssa Linda Bondestamin kuvitusnäyttelyn kompaktiinmatkakokoon, sillä se lähtee seuraavaksi Vantaalle ihastuttamaan paikallisia lapsia. Samoin lähtee siis myös meidän taidenäyttelyopastuksemme, jonka vastaavat sanataideopettajat Kati ja Anna käyvät sitten opettamassa siellä olevalle henkilökunnalle. Minusta oli haikeaa pakata tutuksi tulleita taideteoksia, pehmoeläimiä ja kirjoja laatikoihin. Pian siinä meidän työympäristössä on joku muu näyttely. Kaikki päättyy joskus. Niin tämäkin vaihe elämässäni ja sen ohella myös tämän blogin päivitys, oli ihana matka sanataiteen maailmaan. Kiitos.

Sanataiteen kesäleiri 2011

En olisi uskonut, että sanon tämän tässä vaiheessa elämääni: Haluaisin tehdä koko loppuelämäni työkseni sanataiteen kesäleirejä. Harmittavaa on, ettei se valitettavasti ole mahdollista aivan luonnon kiertokulunkaan kannalta.

Saimme valtavan luottamuksen osoituksen, kun kolmestaan Sanataiteen Kesätyttöjen kanssa saimme tehdä ,suunnitella ja vetää koko leirin alusta loppuun. Oli aivan fantastisen ihanaa ja antoisaa tehdä suunnitelmaa, jonka pohjasimme kevään kuvitusnäyttelyssä oleviin teoksiin. Integroimme mukaan hieman kirjallisuustiedettä, hieman iloisia leivonnaisia ja omenapuun alla istuskelua.

Leirimme oli kolmipäiväinen, tiistaista torstaihin, joka päivä yhdeksästä kolmeen. Leirimme onneksi saimme nauttia Suomen helteisimmästä viikosta ja vietimmekin paljon aikaa ulkona. Tiistaina teemanamme oli Mainio Herra Iloinen, sillä koko leirin nimi oli Mainio herra Iloinen, Gekko ja Puupponen sekä muita värikkäitä tyyppejä.  Esitimme tarinankerrontaesityksen ja vedin näyttelyopastuksen ikään kuin johdannoksi koko leirille, sillä siinä tulee sopivasti kerrottua jokaisesta tarinasta pieni tiedonjyvänen. Tutustuimme toisiimme sanailujen merkeissä ja kirjoitimme itsellemme uudet naapurit. Kirjoitimme runoja tähdistä ja  tässä minun:

On taivaalla eräs himmeä tähti
Silloin kun se avaruuteen lähti,
otti se mukaansa eläimen erään
ja tietenkin molemmille herkkueväät.
Tuo eläin oli sorja antilooppi
ja sen näkee vain jos on käytössä luuppi


Antilooppi ja tähti himmeenä loistaa
ja joskus ihmisten suruja poistaa.
Silloin he surut roskiin heittävät
taikka ruusupenkin multiin peittävät.
Silloin ihmisten suut hymyyn sulaa
vaikka heidät laittaisi mihin pulaan.

On antilooppi ja tähti ihmeentekijöitä
ja usein viettävät unettomia öitä
parantaen maan asukkien mieliä,
nostattaen niiden suupieliä.    
 

Sanataidematkaamme rytmitti salaperäiset runomuotoon kirjoitetut vihjeet, jotka muodostivat sopivat jatkumon kohti lopussa häämöttävää aarretta. Tiistaina lisäksi kirjoitimme reseptejä ihanille leivonnaisille, joihin muun muassa tuli sinisiä pikkukarkkeja, jalokiviä sekä kaikki vuoden ilot päälle.

Keskiviikkona toteutimme sananjalkaseikkailun vuodenaikojen merkeissä. Pohjustukseksi luimme lapsille Anna Talven outo viivytys -kirjan. Sen jälkeen oli vuorossa päivän ensimmäinen kirjoitustehtävä. Lapset kävivät etsimässä Sanahedelmäpuun alta mieleisiään lehden muotoisia sanakortteja, joiden pohjalta piti kirjoittaa runo, syysteemalla tai ilman. 

Seuraavaksi suuntasimme ilkeän ilmastonmuutoshämähäkin puiden väliin punomaan hämähäkinverkkoon. Puut piti päästä kiertämään ilman, että koski niiden väliin monin kerroin pingotettuun villalankaan, koska muuten ilmastonmuutoshämähäkki veisi talven ikuisiksi ajoiksi. Kun labyrintista oli selvitty kunnialla, palasimme takaisin piknikviltille, jossa kirjoitimme vuodenaikaan liittyviä utopioita teemalla Millainen olisi maailma ilman vuodenaikoja. 

 Kevään reitti -tehtävässä lapset kävelivät silmät peitettyinä puiden väliin pingotetusta köydestä kiinni pitäen. Ohjaajat tekivät reitin varrella erilaisia kevääseen liittyviä aistimuksia, joiden kautta siirryttiin vähitellen kylmästä talvesta kesään. Reitillä mm. kuunneltiin veden solinaa, haisteltiin kukkia ja lopuksi saatiin hellepäivään erittäin sopivat pillimehut.
Sananjalkaseikkailu oli  mielestäni onnistunein osio koko leirissä, siinä nimittäin yhdistyy seikkailukasvatus ja sanataide mieleenpainuvalla tavalla. Täältä saimme hieman vinkkejä. 

Kolmantena eli viimeisenä päivänä olimme aatelistunnelmissa Gekon ja Puupposen siivittämänä. Lököilimme Valvegalleriassa kuunnellen tarinaa ja loihdimme itsellemme aatelisruusukkeet ja leikimme Laiva on lastattu -peliä, jossa laivaa pitikin lastata aatelisten tarvikkeilla. Viimeisinä hetkinä kuuntelimme Linnea ja äitienkeli -kirjan ihania kesäkuvauksia sammakkoviltillä omenapuun alla. "Kesä on lähin tavoiteltavissa oleva äärettömyys" Tuo on maailman paras sitaatti. Keskustelimme dialogeista ja kirjoitimme täydellisen kesän tehtävälistan, tässä minun:

Haluan tutustua paremmin elämässäni esiintyviin huippuihin tyyppeihin ja koittaa karistaa kannoiltani primitiivisen vaiston kaikkeen absurdiin parinvalintaan liittyvään, vaikkakin tiedän sen olevan jokseenkin mahdotonta.Tahdon jutella intellektuelleja ja vähän vähemmän intellektuelleja asioita myöhään keskikesän valoisaan yöhön tai oikeastaan aamuun. Haluan tehdä jotain hullua ja syödä lettuja ja jäätelö päivälliseksi niin paljon, että vatsaan sattuu. Haluan hypätä laiturilta tyyneen järveen ja nauraa niin että posket murtuvat ja tippuvat pois naamalta. Haluan lukea kirjaa ja unohtaa ajankulun. Haluan hoitaa tänä kesänä sieluni ja jalkojeni rakkoja. Tänä kesänä. 

Viimeisen vihjeen opastamana pääsimme takaisin sinne mistä aloitettiin eli Herra Iloisen ja neiti Sitruunan kotiin, jossa Sitruunan matkalaukusta paljastui edellisenä yönä (kyllä, meillä meni erittäin myöhään, mutta onneksi rakastamme työtämme) koostamamme kesäleirin antologia Kaikki vuoden ilot päälle, josta saimme lukea kahden ensimmäisen päivän tuotoksia herkutellen kondiittori-Kurtin ihastuttavilla, ei puuteritassuilla vaan suklaamuffinsseilla.

Kesäleiri oli ihana ja kaupanpäällisiksi sain kaksi uutta ihanaa ystävää, joiden kanssa jatkamme aikuisiän sanataideharrastustamme lukupiirien merkeissä, on uskomatonta että voikin löytää niin sukulaissieluja samasta paikasta. Ensimmäisenä vuorossa Italo Calvinon Jos talviyönä matkamies, jonka ostin viikonlopun kirjamessuilta, missä olimme pitämässä standiä ja esittämässä tarinankerrontaesitystä. Harmittavaa oli, kun keski-ikä messuilla läheni viittäkymmentä, eli ei oikein meidän kohderyhmäämme. Ostin kirjani Kauko Röyhkän kahvinoston jälkeen, joka hieman järisytti kirjanostouniversumiani, varsinkin kun juuri luin hänen kirjansa Miss Farkku-Suomi.

Taiteesta opettajuuteen

Tarinankerrontaesitysten lisäksi meidän kulttuurityöntekijöiden (näin työsopimuksessani lukee) työnkuvaan kuului hyvin vahvasti Valvegalleriassa olevan Linda Bondestamin kuvistunäyttelyn opastus lapsiryhmille. Lisäksi ohjasimme muutaman aikuisryhmän ja sunnuntaisin Sanataidesunnuntaina oli aikuisiakin mukana. Taidenäyttelyopastus antoi ihanan tilaisuuden antaa oman persoonansa tulla esiin tarinankerrontaesityksen jälkeen, sillä siinähän pitää pysyä roolilleen uskollisena. Teimme taidenäyttelyopastukset roolivaatteissamme, joten siksi olen puvussa näissä kuvissa.

 

Kuva: Johanna Naukkarinen 

Taidenäyttelyopastukseen Kati ja Anna, Valveen vastaavat sanataideopettajat olivat tehneet meille käsikirjoituksen, jota sitten harjoiteltiin ja soviteltiin omaan suuhun sopivaksi. Kevään aikana suurin osa näyttelyn kirjoista kuitenkin tuli tutuksi sekä etu- että takaperin, joten opastukseen pystyi integroimaan omia lempikohtiaan kirjoista. Opastus oli parhaimmillaan taidekasvattajan työtä, jossa sai laittaa itsensä likoon ja samalla ujuttaa tiedonmurusia lapsille. Alla olevassa kuvassa tutustumme Sinikka Nopolan kirjoittamaan Anna Talven outo viivytys -kirjaan, joka sai minut valtaansa keväthuuman aikaan. Kirja on ilman muuta suosikkini kaikista Linda Bondestamin kuvittamista kirjoista, toki Linnea ja äitienkeli pääsee aika lähelle. Käytin kirjaa myös ollessani sijaisena neljännessä luokassa, siinä on mielenkiintoisia personifikaatioita ja henkilöhahmojen vastakohtaisuus miellyttää minua kovasti.

Kuva: Johanna Naukkarinen

Löysin oman opettajuuteni juuri näiden kuvien kautta; olin nauttinut kaikista eniten juuri taidenäyttelyopastuksista, sillä niissä sain olla vuoropuhelussa lasten kanssa, kuunnella heidän teorioitaan ja tarinoitaan sekä käyttäytyä itsekin hieman hullulla tavalla. Ystäväni oli käymässä Turusta toukokuun puolessa välissä ja otti superkamerallaan kuvia sekä tarinankerrontaesityksestä että taidenäyttelyopastuksesta. Kuvien katselun jälkeen löysin tämän:

Kuva: Johanna Naukkarinen

Kuvassa tutustumme Stella Parlandin ja Linda Bondestamin nonsense-kielellä kirjoittamaan ötökkäkirjaan Gnatto PakPak, jossa on kaikenkarvaisia öttiäisiä kuten Barbacillus Practor ja Alfaberta Papylluris (ehdoton suosikkini). Tuollainen on opettajuuteni, läsnäolevaa positiivista auktoriteettiä, joka antaa tilaa oppilaan omalle persoonalle juuri sopivasti, että kaikki haluavat olla mukana ja oppia. Tämä oli käännekohta opettajuudessani.

Mitä on sanataide?

Lyhykäisyydessään: Sitä, kun ihmiset kirjoittavat, luovat taidetta sanoilla, voidaan kutsua sanataiteeksi. Marja-Leena Mäkelän toimittamassa teoksessa Sanaista taidetta (2005) käsitellään monelta eri kannalta sanataiteen olemusta, sen opettamista ja myös sen kuulumista kouluihin samalla tavoin kuin musiikkitaide, kuvataide tai tanssitaide sinne jo kuuluvat.

Olen itsekin tutustunut vasta kuluneen kevään aikana sanataiteeseen, enkä kadu hetkeäkään ja itseasiassa harmittelen kovasti, ettei moista ollut olemassakaan omalla kotipaikkakunnallani. Harjoitteluystäväni ja nykyään voisin sanoa jo ystäväkseni sanoi, että sanataide on sitä miksi sen itse tekee. Hän on harrastanut sanataidetta Oulussa pienen ikänsä ja opiskelee suomen kieltä Oulun yliopistossa. Sanataide sisältää runojen rustaamista, tarinan tuottamista, dialogeja, draamaa, lyriikoita, kirjojen lukemista ja niiden kuuntelemista, lukupiirejä ja mielikuvituksen lentoon lennättämistä. Sanat ovat läsnä joka paikassa ympärillämme, meidän täytyy vain vangita ne hetkeksi ja päästää sitten taas lentämään. Tehdä niistä kokonaisuus, joka on kaikessa luovuudessaan taidetta.

Sanataiteessa yhdistyy muut kulttuurialat, vain mielikuvitus on rajana. Lapsen identiteetti ja minäkuva kehittyvät, kun hän pystyy mallintamaan ympäristöään ja todellisuutta sanojen avulla. Sanataiteessa sukelletaan erilaisten tekstien ja kirjailijoiden maailmaan, jolloin saadaan vaikutteita omiin fiktiivisiin teksteihin ja löydetään myös erilaisia tapoja vaikuttaa ja kasvattaa omaa ihmistuntemustaan ja yleissivistystään. (Krutsin, 2005.) 

Sanataide on astunut lasten kulttuuriin vasta 90-luvun puolivälissä Oulussa, jolloin nukulle perustettiin ensimmäiset sanataide-ryhmät. Tokihan sanataidetta on ollut sitä ennenkin olemassa erilaisten luovan kirjoittamisen, kynäilypiirien ja kirjoittajakoulujen muodossa, mutta vasta yhdeksänkymmentäluvulla se alkoi kunnolla nostaa päätään samanarvoisena taide- ja kulttuuriharrastuksena kuin esimerkiksi musiikki tai kuvataide. Vuonna 2001 Outi-Maria (Tiiti) Takkiselle ja Tuutikki Toloselle myönnettiin lastenkulttuurin valtionpalkinto ja vuonna 2002 sanataiteen harrastajia oli taiteen peruopetukseen osallistuvista 0,6%, mikä on aika vähän, mutta silti yltää seitsemän suosituimman taideharrastuksen joukkoon. Sanataiteelle nämä meriitit ovat olleen mullistavia ja koko ajan syntyy uusiin kuntiin uusia sanataidekouluja. (Krutsin, 2005.)

Sanataide on läheisesti kytköksissä erilaisiin muihin lasten- ja nuortenkulttuurin yhdistyksiin kuten esimerkiksi Taikalamppu-verkostoon, joka on Suomen laajuinen kulttuuriverkosto. Lisäksi sanataiteen kanssa läheisesti toimivat luonnollisestikin kirjastot, jotka tarjoavat tiloja ja materiaaleja sanataiteen käyttöön. (Mäkelä, 2005.)

Sanataide sopii kaikille ikään ja sukupuoleen katsomatta, vaikka sanataidekouluissa toimivatkin vain vauvasanataideryhmistä noin parikymppisten ryhmiin kuuluvat ryhmät. Luova kirjoittaminen ja erilaiset novellityöpajat ja kirjoittamisen leirit esimerkiksi Sodankylässä ovat juurikin sitä itseään. Itsensä ilmaisua sanojen ja tekstien avulla. Runossakin voi parhaimmillaan rakentua koko maailmankaikkeus yhdessä hetkikuvauksessa. Olen oppinut sanataiteesta paljon. Olen rakastunut siihen.

Ääneenlukemisesta ja kuvakirjoista

Harjoittelumme aikana olemme draaman keinoin tehneet tarinankerrontaesitystä, jossa pienin visuaalisin vivahtein pyrimme hahmottamaan lapselle kuvakirjan sisällä olevia kuvia. Tarinankerronta on osa sanataidetta; opettajat tekevät dramatisoinnin yksinkertaisestakin lapsille tarkoitetusta kirjasta ja sitä esitetään lapsiryhmille kerta toisensa jälkeen. Ääneenluku on tärkeää kasvavalle lapselle, nimittäin se kehittää lukutaitoa, luo kielen merkityksiä, kartuttaa sanavarastoa ja avartaa lapsen maailmankuvaa (Loivamaa, 2006). Mainion herra Iloisen esityksessä lisäksi saamme nauttia Malin Kivelän runsaasta fantasiatyylisestä sananikkaruudesta, nimittäin esityksessä vilisee sanoja kuten marenkimakkara, kriemura ja puuteritassu, joista emme todellisuudessa tiedä mitään. Tämä tietenkin antaa ihanan mahdollisuuden kirjoittaa vaikka runoja siitä, millaisia leivoksia ne ovat.

 

Kuva: Johanna Naukkarinen 

Kuvassa olen itse vasemmalla ja oikealla puolellani oleva Maija sanoo kondiittori-Kurtin roolissa että: "Suru ja kiihkeys! Se on ihmisen osa!" juuri ennen kuin katoaa tekemään maailman ihanimpia leivoksia sermin taakse. Esitys on esitetty niin moneen kertaan, että osaan sen nurinperinkin ulkoa. Nyt olemme jo vaihtaneet rooleja, toimin itse tuossa Kurtin ja kertojan roolissa ja Mainota herra Iloista näyttelee ystäväni Veera.

 

Kuva: Johanna Naukkarinen 

Mainio herra Iloinen-kuvakirjassa erityisen tärkeässä osassa on tähtitaivas ja erilaiset tähtikuviot. Kuin huomaamattamme, tähdet vievät tarinan juonta eteenpäin ja toimii kirjan motiivina. Herra Iloiselle olemme kehittäneet käsitteen "surullinen tähtimonologi", jossa hän kertoo yleisölleen kuinka on tähtikuvioita ja sitten on yksinäisiä tähtiä, joissa asuu koiria. Hän salaa toivoo, että saisi kertoa asioitaan happamalle neiti Sitruunalle. Yllä olevassa kuvassa kyseinen toive on toteutunut, kun lopussa tarinaa herra Iloinen saa Sitruunan vieraakseen katselemaan tähtiä. Kyllä, erittäin ihanaa ja romanttista!

 

Kuva: Johanna Naukkarinen

 Mainio herra Iloinen on siis Malin Kivelän kirjoittama kuvakirja, jonka on kuvittanut Valvegalleriassa olevan näyttelyn taiteilija Linda Bondestam. Herra Iloinen on alunperin ollut Herr Glad, sillä sekä Malin että Linda ovat suomenruotsalaisia. Herra Iloinen on ilmestynyt siis jo vuonna 2004 ruotsiksi, kunnes viime vuonna kirjailia Hennariikka Tavi on sen suomentanut ja näin kovana käännöskirjojen kriittisenä lukijana voisin sanoa, että erittäin taidokkaasti. Malin kertoi Herra Iloisen synnystä sen verran, että koska hän on vahvasti sitä mieltä, että kirjailijan on kirjoitettava asioista, jotka häntä kiinnostaa syntyi Herr Glad. Malin halusi kirjoittaa kirjan henkilöstä, joka on läpeensä hyvä ja koska Malinia kiinnosti jostain kumman syystä leivonnaiset, ovat ne suuressa osassa tarinaa. Herra Iloinen -nimi taas juontaa juurensa Malinin poikaan, joka vauvana oli niin kiltti, että Malinin isä sanoi häntä yhdesti todelliseksi Herra Iloiseksi.

 

Kuva: Johanna Naukkarinen 

 Takanani vasemmalla näkyvä kuva on ainoa, minkä Malin erikseen pyysi kuvittaja Linda Bondestamia sisällyttämään teokseen. Siinä kondiittori-Kurt polttaa tupakkaa. Tämä on lastenkirjalle hieman tavatonta ja olemmekin pohtineet, että mikäli Herra Iloinen olisi jonkun suuren kustantamon kirja, kyseistä kuvaa ei ehkä näkyisi kirjan sivuilla. Kuvittajan on oltava tarinan tulkki (Korolainen, 2001). Visuaalisen kielen siirtyminen lapsen omaisuudeksi kirjan sivuilta tapahtuu välittömästi ja vaikka yleensä teksti on dominoivassa osassa kuviin nähden kuvakirjassa (Korolainen, 2001) on Herra Iloisessa nämä kaksi iloisessa symbioosissa ja tasapainossa toistensa kanssa.

Tärkeysjärjestyksistä

Kevät on edennyt pitkälle ja sukeltaminen sanataiteen maailmaan on luonut omaan prioriteettilistaani aivan uusia ulottuvuuksia. Valveellaoloaikana (työkaverini lanseeraama käsite siitä, kun vietimme enemmän aikaa Valveella kuin muualla yhteensä) huomaa merkillisiä juttuja; ne, jotka ovat aloittaneet teini-iässään sanataiteen harrastamisen, ovat vieläkin Valveella. Töissä, harjoitteluissa, sanataideopettajina. Jotenkin olen saanut jo alusta lähtien sellaisen kuvan, että kun kerran hurahtaa sanataiteeseen, sille polulle jää. Nyt kesäkuun kolkutellessa ovelle ymmärrän sen täysin! Voi että, kun on ihanaa tehdä tarinankerrontaesitystä, lukea tekstejä ääneen, kirjoittaa pitkiäkin tekstejä siitä, mitä sade tekee kun ei sada ja suunnitella kesäleiriä, jossa tutustutaan dialogiin, runoihin ja sananjalkaseikkailuihin.

Tein muutaman päivän sijaisuuden harjoittelun lomassa. Sanataide pelasti äidinkielen tuntini; kevään ollessa jo niin pitkällä, että aletaan odottelemaan suvivirren suloisia säveliä, on kirjat, tehtävät ja lisätehtävätkin jo koluttu. Neljäsluokkalaiset kuuntelivat tarkkaan Anna Talven Outoa viivytystä, jonka jälkeen kirjoittivat omat versionsa vuodenaikojen ja säätilojen personifikaatioista. Kuinka sanataiteen varjolla pystyykin kuin vaivihkaan opettamaan lapsille kirjallisuudentutkimuksen tärkeimpiä asioita! Tämä on aivan uraauurtavaa, nimittäin onhan äidinkieli meidän kaikkien maailmankuvan rakentaja ja kehys. Jokainen tarvii, käyttää ja ajattelee äidinkielellään ja eipä sitä turhaan ole opetussuunnitelmissa eniten kaikista perusasteella opetettavista aineista. Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet määrittelee ihanan runollisesti äidinkielestä näin:  "Äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksessa opitaan käsitteitä, joilla kielentää maailmaa ja omaa ajattelua: oppilas saa keinoja todellisuuden jäsentämiseen mutta myös mahdollisuuksia irrota siitä, rakentaa uusia maailmoja ja kytkeä asioita uusiin yhteyksiin." (Oph, 2004).

Sanataide on käsitteenä monelle täysin tuntematon (Mäkelä, 2005). Niinhän se oli minullekin! Sukeltaminen sellaisen pariin, mikä on itselle täysin tuntematonta vaatii usealta ihmiseltä paljon ponnisteluja. Hyvin harva haluaa astua oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Tämä on sinänsä harmi, ja sen vuoksi sisälläni heräsi pieni yhteiskunnallinen ja koulutuspoliittinen vaikuttaja; olisi aivan mahtavaa saada Valveen vastaavien sanataideopettajien pitämä kurssi luokanopettajille. Joka vuosi on järjestettävä lo-koulutuksille taide- ja taitoaineista vapaavalintaisia kursseja ja koska kuvataiteella, liikunnalla ja teknisellä työllä on omansa, miksei myös äidinkieli voisi kuulua taidekasvatuksen piiriin? Äidinkielen kokonaisuus monialaisten opintojen aikana jää liian suppeaksi siihen verrattuna, kuinka paljon äidinkielen tunteja tulee koulussa pitää. Kirjavinkkaukseen, sanataiteeseen ja sananjalkaseikkailuihin tutustuminen toisi ryhtiä ja innostusta äidinkielen kokonaisuuteen. Sanataiteen tuntemattomuuden verho häipyisi ja useampi opettaja voisi käyttää sitä metodina kentälle lähtiessään.

Vielä muutama sananen alkavan viikon tarinankerrontaesityksistä. Viimeisiä viedään: ensi viikon maanantaina ja tiistaina ovat viimeiset lapsiryhmille pidettävät Mainio herra Iloinen-esitykset. Itse esiinnyn maanantaina 30.5. klo 10 ja klo 12 ja tiistaina 31.5. klo 12 ja klo 14. Lisäksi vielä kirjamessuilla 11.6 Madetojan salilla ja Sanataidesunnuntaisin 5.6. ja 12.6. on kello 15 alkaen tarjolla tarinankerrontaa ja taidenäyttelyopastusta. Sanataiteen kesäleiri on meidän kesätyöntekijöiden käsissä kokonaisuudessaan, se järjestetään Valveella 7.-9.6. ja kohderyhmänä ovat 9-11 vuotiaat lapset. Täältä löytyy enemmän infoa.